Kaikkea kohtuudella?

Kohtuullisuus, kultainen keskitie sekä äärimmäisyyksien välttäminen ovat yleisiä ruokavalintoihin liitettyjä tavoitteita. Ihmisiä on kannustettu ääripäiden välttämiseen jo kauan. Keskiajalla kuolemansyntien listalle päätyi myös mässäily, eli sieluntila, jossa ruokavalio, ulkonäkö ja terveys saavat ylikorostuneen merkityksen[i].

Viime vuosina on monissa haastattelututkimuksissa osoitettu, että ihmiset pyrkivät välttämään ja paheksuvat äärimmäisyyksiä, kuten orjallista terveysintoilua tai jatkuvaa mässäilyä. Ajatus jatkuu niin, että keskitien noudattaminenkaan ei sovi muodostua pakkomielteeksi, vaan ajoittaisia repsahduksia ja paheita pidetään pikemminkin toivottavana kuin pakonomaisesti välteltävänä asiana.

Vaikuttaisi siis siltä, että kohtuuden tärkeydestä ollaan yhtä mieltä. Hyvä näin. Harva jaksaakaan noudattaa äärimmäisyyksiin viritettyjä ruokakuureja kovin pitkään.

Ongelmaksi on kuitenkin muodostuu se, että kohtuus on varsin joustava ja epämääräinen ohjenuora. On epäselvää, mikä lopulta on kohtuullista, ja mikä mene liiallisuuden puolelle.

Kohtuus on ollut hyve, jolla on niukkuuden aikoina säännöstelty ruokavaroja ja niiden jakamista yhteisössä. Lupaus kuolemanjälkeisestä, taivaallisesta yltäkylläisyydestä toimi lohdukkeena toistuvan puutteen kanssa kamppaileville. Kohtuuden periaate vaikuttaa toimivan sen sijaan paljon huonommin maailmassa, jossa juuri niitä ruokia ja juomia, joita pitäisi syödä ja juoda kohtuudella, on tarjolla rajattomasti, eikä yltäkylläistä nautintoa ole pakko lykätä tuonpuoleiseen. Miten kohtuuden periaate auttaa ihmisiä syömään enemmän vaikkapa kasviksia? Mikä on kohtuullista repsahtamista liiallisuuden puolelle? Voiko kaikkea oikeasti syödä kohtuudella?

Kohtuus on niin hankala mittatikku, että se näyttää toimivan ohjenuorana vain silloin, kun sitä ei oikeastaan tarvita: Hoikan on helppo muistuttaa lihavaa terveyden edistäjien yksinkertaisesta säännöstä ”syödä kohtuullisesti, normaalia suomalaista kotiruokaa”.  Pulmana on, että tällaiseen ruokavalioon päästäkseen, on tehtävä tuhansia pieniä, kohtuuden ohjaamia valintoja. Toinen pulma on se, että ”normaali suomalainen kotiruoka” voi tarkoittaa melkein mitä tahansa makaronilaatikosta erilaisiin etnisiin ruokavalioihin.

On varmasti tilanteita, joista vallitsee laaja yhteisymmärrys. Esimerkiksi, ei ole kohtuuden rajoissa syödä kaksi litraa jäätelöä joka päivä. Mutta tällaiset ääriesimerkitkään eivät auta kovin pitkälle, kun yritämme miettiä arjen pienten valintojen kohtuullisuutta. Suurin osa kamppailee paljon pienempien jäätelömäärien kanssa miettien, mikä on liikaa.

Kukaan ei tietenkään voi antaa tähän selkeitä vastauksia – se juuri on kohtuuden käsitteen ominaispiirre. Kohtuuden rajat ovat joka tapauksessa yksilöllisiä ja tilannesidonnaisia. Aktiivisesti urheilevan nuoren kohtuus sisältää erilaisia ruokia kuin keski-ikäisen toimistotyötä tekevän ihmisen.

Houkutus on kuitenkin suuri etsiä ruokavalintoja ohjaava tarkka mittari. Tästä houkutuksesta kumpuavat monet dieetit, joiden avulla pyritään helpottamaan kohtuuden rajojen etsimistä. Lukemattomat dieetit sulkevat rajojensa ulkopuolelle milloin sokerin, milloin jauhot, milloin erilaiset rasvat.  Samaan aikaan mainokset taivuttelevat ihmisiä syömään ja juomaan pidäkkeettömästi.

Juuri tässä maailmassa kohtuus kannattaa jättää niille sijoilleen – joustavasti rajoittavaksi, armolliseksi ja sumearajaiseksi. Vastavoimaksi tai ainakin mielen vaihtoehdoksi sieluntilalle, jossa ruokavalio tavalla tai toisella saa ylikorostuneen merkityksen.