Lukuvuoden päättyessä on aika antaa itselle kouluarvosana asenteestaan kouluruokaa kohtaan. Olenko ollut kouluruokailusta vastaavien luotettava kasvatuskumppani, joka ei istuta omia negatiivisia mielipiteitään ja esihistoriallisia tillilihakokemuksiaan lasten ja nuorten vaikutusalttiiseen maaperään? Olenko muistanut antaa positiivista palautetta, kun siihen on ollut aihetta? Olenko nostanut todellisia epäkohtia esiin oikeissa paikoissa ja oikeiden ihmisten kanssa?

Omien lasteni kiertokoulu alkoi Moskovassa. Siperia opetti. Joka-aamuinen puoliuninen evästehtailu sai kaipaamaan ja arvostamaan suomalaista kouluruokaa. Miten paljon mieluummin olisin käyttänyt aamun kallisarvoiset minuutit rauhalliseen aamiaiseen lasten seurassa. Liene turha edes mainita, että kouluruoan ravintosisältö olisi hakannut kiireessä kasatun eväsrasian sisällön mennen tullen. Matka jatkui tanskalaiskouluun. Voileipäkulttuurin maassa eväsleipien aamuinen tehtailu ei ollut yhtään sen hyggempää.  Koulun pitsaperjantait sen sijaan olivat lasten mielestä hygge. Vanhempainyhdistyksen organisoima iloinen perjantaitarjoilu oli myös vanhempien sosiaalista kanssakäymistä. Suomalaisäidin ehdottama jälkiruokahedelmä ei siihen kokonaisuuteen istunut. Ghanalaiskoulussa esikoisen herkuksi muodostui kelewele; uppopaistettu mausteinen keittobanaani. Sitä poikajoukko juoksi välituntisin ostamaan paikallisten ylläpitämiltä ruokakioskeilta. Herkun kyytipoikana toimi pussitettu mehujuoma. Uuden ruokakulttuurin omaksuminen ja sosiaalinen yhdessäolo olivat äidinkin mielestä iloinen asia. Mutta kotiin palaavat koskemattomat eväsleivät ja eväshedelmät saivat huokailemaan.

Sitten palattiin Suomeen. Lasten mielestä ilmainen kouluruoka oli uskomatonta ja sitä mainostettiin ulkomailla asuville vanhoille kavereille. Eivät meinanneet uskoa. Koko perheen aamut olivat rauhallisempia, kun evästehdasta ei tarvinnut pystyttää. Aika nopeasti asenteet alkoivat kuitenkin tarttua. Kouluruoan moittiminen olikin osa nuorten kollektiivista yhdessäoloa. Vanhempien asenteet toimivat kannustimina. Myös työpaikan ruokailuhetket alkoivat usein ruoan arvioimisella. Afrikan mantereelta palanneen korviin puheet tuntuivat aluksi absurdeilta; ruokaa oli liikaakin. Mutta pian korva tottui ja huomasi itsekin löytävänsä ruoista sanottavaa. Mautonta tai liian suolaista, harmaata ja väritöntä, ylikypsää tai raakaa. Miksi ei käytetä oliiviöljyä ja miksi vain pakastekalaa?

Lapset ovat taas kiertokoulussa, tällä kertaa Sveitsissä. Kuopuksen kouluruoasta maksamme 10 euroa päivässä. Teini tekee omat eväänsä, koska gluteenitonta ruokaa ei ole tarjolla. En väsy ylistämään suomalaista kouluruokasysteemiä ulkomaisille ystävillemme. Ylistän sitä Suomessakin ja myönnän kiihtyväni kouluruoan asiattomasta arvostelusta. Ulkomailla jätän sen sijaan kertomatta sen, kuinka suuri osa yläkoululaisista jättää kouluruoan syömättä. Tai kuinka kouluruoan laatu jaksaa arveluttaa suomalaisvanhempia. Se olisi liian noloa.

Lukuvuoden päättyessä haluan ojentaa ruusun kouluruokailusta vastaaville. Kiitos siitä, että voimme Suomessa luottaa siihen, että kouluruokalistojen laadinnan perusteena ovat ravitsemussuositukset. Kiitos opettajille, jotka ymmärtävät kouluruokailun merkityksen osana koulun opetus- ja kasvatustehtävää. Kiitos päättäjille, jotka näkevät kouluruoan mahdollisuutena lasten ja nuorten terveempään tulevaisuuteen ja toimivat päätöksissään sen mukaisesti. Ja kiitos niille vanhemmille, jotka ovat tämän lukuvuoden ajan toimineet kouluruokailun luotettavana kasvatuskumppanina; hillinneet nuorison terävintä kouluruokaverbaliikkaa, piilo-opettaneet positiivista asennetta omalla esimerkillään ja muistaneet positiivisuuden voiman myös oman työpaikka-ateriansa ääreen istahtaessaan.

 

Maijaliisa Erkkola

FT, dosentti, yliopistonlehtori

Elintarvike- ja ympäristötieteiden laitos/Ravitsemustiede, Helsingin yliopisto