Kävin toukokuun alussa puhumassa Ammattikeittiöosaajien (AMKO) Uudenmaan alueyksikölle uusista ravitsemussuosituksista ja terveyttä tukevista ruokavalinnoista. Luentotilaisuus oli yksi parhaita, joita olen koskaan pitänyt, ja luentoja on vuosien varrella monta pidetty. Syitä tähän tunteeseen oli varmaan aika monta, tärkein kenties se, että harhauduimme erilaisten aasinsiltojen kautta puhumaan monenlaisista, välillä syvällisistäkin asioista 30 hengen joukolla.

Puhuin suu vaahdossa kaksi tuntia. Tähän innoitti paitsi aina vaan innostava asia, mutta erityisesti paikalla ollut herkeämättä minua seurannut porukka. Kävin läpi suositusten yksityiskohtia, muutoksia ja uusia painotuksia, nippelitietoja ja isoja kokonaisuuksia. Puhuin siitä, miten maalaisjärkisyys ja median ruokakeskustelu eivät oikein kohtaa, tosin ilahduttavasti maalaisjärkisyys ehkä vähän jo nostaa päätään. Puhuimme siitä, miten ruuan terveellisyys saa välillä liian ison roolin. Miten moni tuntee hyvällä omalla tunnolla syömisen hankalaksi, koska monen ruuasta ja ravitsemuksesta viestijän ajatukset, vaatimukset, ja neuvot tuntuvat ortorektisiltä, liian vaativilta ja terveellisiltä. Pohdimme minkälaisen ruokasuhteen saavat lapset, joille iskostetaan jo pienestä pitäen, että tavallinen, koulussa, päiväkodissa tai lähikaupassa tarjottava ruoka on ala-arvoista.

Keskustelun tiimoilta alkoi tuntua siltä, että tämä ammattiryhmä ja ammattiala on turhautunut. Eikä syyttä. Nämä osaajat tunsivat turhautumista siitä, että vanhemmat esimerkiksi kiihkeästi vaativat päiväkotilapsille välipalaksi lanttu- ja naurispaloja, joita lapset kyllä maistavat, mutta eivät varsinaisesti niitä syö. Tämän seurauksena ipanat ovat nälkäisiä ja kiukkuisia pari tuntia myöhemmin. Ja sitten ovat vanhemmatkin kiukkuisia. Tuntuu unohtuvan, että päiväkoti ei ole tilausravintola. Ja jos lantut ja nauriit ovat vieraita, ei niitä automaattisesti herkkuruuaksi taio maisteluhetki päiväkodissa. Ymmärrettävästi harmittaa ja turhauttaa se, että henkilökunta keittää itse oikeista kotimaisista pakastemarjoista kiisseliä, mutta saa vain moitteita siitä, että kiisselissä on sokeria. He eivät saa kehuja siitä, että lapset saavat kiisselin myötä maistella erilaisia, heille uusiakin marjoja, ja saavat niiden mukana tärkeitä ravintoaineita.

Itse kerroin, miten joissain espoolaisissa päiväkodeissa saadaan kuin saadaankin järjestettyä lapsille synttärijuhlat pienillä keksi- tai jäätelötarjoiluilla, vaikka intomielisimmät äidit ovat ilmeisesti saaneet Espoon päiväkodeissa kiellettyä tällaisen. Ovelat ja ihanat tädit sallivat keksien salakuljetuksen juhlatilaisuuksiin ruokakulttuurin nimissä ja lasten riemuksi. Myös Porvoossa vanhemmilla on ollut kyseenalaista valtaa. Muutama vuosi sitten äänekkäät vanhemmat saivat poistettua koulun ruokalistalta pinaattiletut, koska niissä oli heidän mukaansa liikaa lisäaineita. Sattumoisin juuri tämä oli koululaisten suosikkiruoka. Ja vaikka nyt ei puhuta ravitsemuksellisesti optimaalisimmasta ateriavaihtoehdosta, kyseessä on ihan ok ruokalaji. En tiedä kumpi lopulta voitti kädenväännön, ja palautuivatko pinaattiletut listoille. Voittivatko ne, joille ruoka olisi ilomielin kelvannut, ja joiden jaksaminen koulupäivänä on pääasia, vai ne, joilla on hämärtynyt se fakta, että joskus on ihan ok syödä maistuvaa, mutta ravitsemuksellisesti ei-niin-täydellistä ja parilla lisäaineella höystettyä ruokaa. Ihan vaan siksi, että sitä varmasti tulee syötyä. Koululaisten ongelma kun ei ole kouluruuan ylensyönti.

Positiivisiakin ratkaisuja luennolla kuuli: yhdessä päiväkodissa oltiin omatoimisesti muutettu välipalakokonaisuutta järkevämpään suuntaan. Pienellä ahaa-elämyksellä voitiin vaikuttaa välipalan ravitsemukselliseen laatuun: välipalavaihtoehdoista kiisseli-kaakao -setti ja ruisleipä-porkkanapalat -setti vaihtoivat pareja, jolloin molemmat ateriat monipuolistuivat. Pikkujuttu, henkilökunnan keksimä. Alkuperäinen ohje oli tullut muualta. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että yksi mieleenpainuvimmista kokemuksista lapseni päiväkotiuralla on ollut se, kun kaikki pääsivät 3-4 -vuotiaana parin kanssa keittiöön muotoilemaan jauhelihapihvejä, pilkkomaan kasviksia ja leipomaan sämpylöitä. Vuoroja odotettiin kuumeisesti. Ei nuo ehkä kaikkein tehokkaimpia apureita olleet, mutta saivat aivan unohtumattoman kokemuksen ruuanlaitosta. Silloin ei ollut väliä mitä tehtiin. Pelkkä sekoittaminenkin olisi riittänyt. Tärkeää oli, että päästiin ylipäätään tekemään. Iso hatunnosto henkilökunnalle!

Omien lasteni kohdalla olen ollut enemmän kuin kiitollinen siitä, että Suomessa on päiväkoti- ja kouluruokailu. Sillä on takuuvarmasti ollut radikaali stressiä ja kiirettä vähentävä rooli arkielämässämme. Ei tarjolla ollut ruoka ole heille aina maistunut, mutta ei se ole vaarallista. Ei maistu heille aina ruoka kotonakaan. Ei maistu minullekaan. Jos ruoka ei maistu koulussa, sittenpähän syövät enemmän kotona. Jos maistuu hyvin koulussa, syövät sitten vähemmän kotona. Tasapaino säilyy. Lapset ovat takuuvarmasti saaneet maistella laajempaa ateriavalikoimaa, kuin mitä olisin itse koskaan taipunut tarjoamaan. Tätä arvostan todella.

Muistan omasta lapsuudestani pelonsekaisen kunnioituksen koulun ruokalan ”keittiömestaria” kohtaan. Sinikka oli perusolemukseltaan kiukkuinen ja täpäkkä täti, joka piti rautaisella otteellaan huolen siitä, että ruokaa kunnioitettiin, sitä maistettiin ja se mikä annettiin, syötiin myös loppuun. Jos joltain lipsahti bioastiaan (!!) veitsi, hän tuhahti ja upotti kätensä kyynärpäätä myöten saaviin. Silti parasta oli, jos pääsi jollain verukkeella käymään keittiön puolella. Sinikka oli rautarouva, esikuva, joka jäi mieleen. Jaakko Kolmosen ja Kati Napan tapainen, mutta vähemmän tunnettu legenda. Toivoisin, että omat lapseni kohtaavat tällaisen ruokalegendan koulun keittiössä.

Takaisin luentoon. Luennon jälkeen tuli tunne, että tämä ammattiryhmä tarvitsee uskonvalamista itseensä ja asiaansa. Toivon, että pystyin luennollani korostamaan sitä, miten tärkeässä roolissa itse ruuan tekijät ovat ravitsemussuositusten, terveydelle hyvien ruokavalintojen sekä järkevän ja rennon ruokasuhteen viestimisessä. Koulu- ja päiväkotiruuan tekijät tarvitsevat mahdollisuuden maalaisjärjen käyttöön. Tämä porukka on ruokakasvattajia lapsille, mutta välillä myös vanhemmille. Sen sijaan, että isot ruokapalveluyritykset kumartaisivat vain kiukkuisten vanhempien suuntaan, konsultoitaisiinko itse ruuan tekijöitä ja tarjoajia, lähinnä asiakkaista olevia ammattilaisia ruokien suunnittelussa ja tarjonnassa? Vai tehdäänkö niin jo?

Luennon lopuksi minulle vielä huikattiin, että ”kyllähän luulin nämä kaikki muistaneeni, mutta ei se niin ollutkaan”. Tällä luennolla asia muuttui aasinsiltojen ja sivulauseiden kautta ihan uusiin ulottuvuuksiin, ja anti oli oletettua paljon parempi, sekä puhujalle, että toivottavasti myös kuulijoille. Erityisen iloinen olen siitä, että Ammattikeittöosaajat ovat olleet yksi aktiivisimmista kumppaneistamme. Luentoja paikallisyhdistyksissä on pidetty paljon ja viestiä uusien ravitsemussuositusten sisällöstä ja hankkeemme materiaaleista on välitetty jäsenistölle. Tämä hankkeemme kohderyhmä on erityisen tärkeä terveellisten ruokavalintojen ja Syö hyvää -ideologian kentälle viemisessä. Rentoa, ravitsevaa, maukasta ja ympäristölle hyvää. Joskus kaikkea tätä yhdessä, joskus näitä erikseen.

Annikka Marniemi

elintarvike- ja ravitsemusasiantuntija, hankevastaava

Kuluttajaliitto – Konsumentförbunddet ry