Olen saanut palautetta siitä, että puhun innostavasti ruosta ja ravitsemuksesta. Salaisuus on yksinkertainen: Ruoan ja ruokakulttuurin vaikutukset meihin ihmisiin ovat intohimoni.

Ensimmäiset ruokamuistoni ovat Nepalista, jossa asuin pienenä tyttönä. Minulla oli tapana syödä kotiapulaisten, eli kokin, vahdin ja siivoojan* kanssa heidän taukotiloissa, paikalliseen tyyliin lattialla istuen ja käsin syöden. Muistan, että ruoka oli aina äärettömän hyvää, vaikka en muista, mitä tarkalleen ottaen söin. Ei liene ihme, että tykkään edelleen nepalilaisesta ja intialaisesta makumaailmasta erittäin paljon. Ehkä ruokien mausteinen tuoksu vie minut alitajuntaisesti rentoon ja iloiseen olotilaan.

Sittemmin makumatkailuni on vienyt minut ympäri maailman ruokakulttuureja. Ei niin, että olisin välttämättä fyysisesti ollut kyseisessä maassa, mutta erimaalaisten ystävien kautta sitä kyllä tutustuu monenmoiseen ruokaan. Italiassa nautin manderlato-jälkiruoasta ja amarone-viinistä, Australian kulttuurien sulatusuunissa sain tutustua monenlaisiin keittiöihin, kuten kunnon meksikolaiseen ja kiinalaiseen ruokaan. Jälkimmäinen on tosin fifty-fifty –peliä – joka toinen kerta tykkäsin ruoasta, joka toinen kerta en lainkaan.

Egyptiläinen ystävättäreni valmisti Suomessa asuessaan mielettömiä sunnuntaipäivällisiä. Elin yhden talven odottaen sunnuntain papuruokia, joissa oli täydellinen harmonia kirpeän, makean ja suolaisen välillä, sekä miettien, montako hunajaista basbousa-leivonnaista jaksaisin seuraavalla kerralla syödä.

Kotoisista mauista marjat lienee ykkösenä. Syksyisin lenkkeilyni muuttuu karhumaiseksi keräilyksi. En kerta kaikkiaan pysty kävelemään tai hölkkäilemään punaisten puolukoiden tai notkuvien mustikanvarpujen ohi. Siksi lenkkini muuttuvat yleensä iltapalahetkeksi. Pitkäksi sellaiseksi. Parin tunnin suuta ja mieltä hellivät luontoretket ovat ihan tavallisia. Parhaita mustikoita olen syönyt Koloveden melontaretkellä (paikka salainen!) ja parhaat mansikat tulevat tietysti kotikunnastani Leppävirralta.

Rakkauteni ruokaan ei perustu pelkkiin eksoottisiin makuelämyksiin, vaikka ne tärkeitä ovatkin. Rakkauteni ruokaan perustuu siihen, että saan jakaa aterian mielenkiintoisten ja rakkaiden ihmisten kanssa. Ihmisiin, jotka ovat kotoisin Suomesta tai kauempaa. Ruoka on minulle silta menneeseen niihin muistoihin ja ihmisiin, joita en halua koskaan unohtaa.

Marjojen syönti puskassa sen sijaan on ilmainen tapa harjoittaa trendikästä tietoista läsnäoloa, mindfulnessia. En tarvitse ketään kertomaan minulle, että jätä päivän murheet taaksesi ja ole läsnä. Se tapahtuu ihan automaattisesti lintujen kujerrellessa ja sirkuttaessa, suu punaisena tai mustana makeista marjoista. Ehkä tänä vuonna saman fiiliksen saa aikaan hortoilu, eli villiyrttien keruu. Ensimmäinen nokkossaalis on jo pakastettu!

Reseptinä tällä kertaa postauksen hengessä savolais-pohjois-afrikkalainen resepti, eli basbousa-leivonnaisen resepti Savon Sanomista.  😀

 

Leena Putkonen
projektityöntekijä, laillistettu ravitsemusterapeutti, TtM
Syö hyvää -hanke, Kuluttajaliitto

*Suomalaisesta perspektiivistä voi kuulostaa pröystäilylle, että henkilökuntaa on palon, mutta ulkomailla se on normaali käytäntö. Itse asiassa paikalliset eivät katso hyvällä, jos paikallista palvelusväkeä ei palkata: tarkoittaahan se työtä ja ansiota monelle perheelle.