“Yhdessä syöminen kuuluu juhlaan.” “Raukka ahmii herkkuja yksin suruunsa ja sitten tuntee syyllisyyttä.”

Kuulostaako tutulta? “Hyvän syömisen” olemukseen tuntuu kuuluvan oletus ruokahetken jakamisesta ja yhteisöllisyydestä. Yksin syöminen ei voi olla hyvää, sen täytyy olla joko säälittävää tai syntistä. Jos se hengen pitimiksi joskus on pakollista niin se hyväksyttäköön, mutta nautinnollista syöminen voi olla vain seurassa!

Onko näin? Entä jos ei ole ketään, kenen kanssa ruokahetkensä voisi jakaa?

Joillakin yksinäiset ateriat ovat kodin arkipäivää, toisilla ne tulevat juhlapyhiin, joillakin taas kuuluvat työmatkapäivien pakolliseen ohjelmaan. Onko ateria silloin yksinäisyyden huipennus, pakollinen pieni kärsimysnäytelmä? Korostavatko juhlapyhän perinteet tai vieraan kaupungin ravintolan muut pöytäseurueet vain yksin syömisen ankeutta? Onko hyvä syöminen silloin edes mahdollista?

Kasvoin yhteisössä, jossa kaikki ateriat aamiaisesta päivälliseen, niin arkena kuin pyhinä, syötiin muiden ihmisten seurassa. Nuoruuteni pääruuat sain opiskelijaruokalassa, yleensä luennolta tai kirjastosta mukaan tarttuneiden kavereiden kanssa. Kotona kämpillä syötiin mitä kaapista löytyi, lähinnä voileipiä ja kahvia, parhaina päivinä pussikeittoa tai tonnikalaa. Ruuanlaitto ei ollut muodikasta 1980-luvulla enkä muista, että ystäväpiirissä olisi koskaan kokoonnuttu hyvän aterian äärelle. Sitten tuli perhettä ja lasten myötä säännöllinen ruuanlaitto ja yhteinen ateriointi myös kotona.

Ja sitten eron myötä ensimmäistä kertaa elämässäni aloin syödä myös yksinäisiä aterioita. Muutos aiempaan oli valtava. Huomasin pian, että pysyäkseni hengissä ja järjissäni, minun oli opeteltava kokonaan uudenlainen syömisen tapa. Säännöllisyys ei ehkä ole minun juttuni, mutta ainakin voisin syödä hyvin. Siis hyvää, oikeaa ruokaa. Ruokaa, josta itse pidän ja joka tuo iloa sekä silmälle että makuaistille. Pöytään katettuna, lautaselle asetettuna. Päätin, että syömisestä ei saa tulla pakollinen paha tai lääke yksinäisyyteen.

Aloin etsiä positiivisia puolia yksin syömisestä: Saan itse valita, mitä ja milloin syön. Saan laittaa ruuan rauhassa ja hitaasti tai huiskaista nopeasti eilisen tähteet lautaselle, ihan omasta fiiliksestä riippuen. Saan keskittyä syömiseen ja makujen maistelemiseen. Saan kuunnella itse valitsemaani musiikkia tai olla ihan hiljaa ruokailun ajan. Saan nauttia omasta rauhastani.

Juhlapyhien hyvä syöminen vapautti miettimään, millaiselta juuri minun juhlani saavat näyttää ja maistua. Mikä minulle tekee juhlapyhästä juhlan? Jos siihen riittää haudoilla käynti ja piparin tuoksu, niin mainiota. Jos taas tarvitaan neljä ruokalajia viineineen, niin laitan ne itselleni hyvällä mielellä. Onneksi erinomaista viiniä saa nykyään myös pienissä pulloissa…

Matkapäivien yksinäisestä syömisestä en edelleenkään nauti. Minun on vaikea välttää tunnetta, että olen muiden katseiden kohteena ja arvioitavana. Silloin otan esiin luotettavan ystäväni ja matkaseuralaiseni, e-kirjan. Pyrin kuitenkin siihen, että en lukisi silloin kun ruokalautanen on edessäni, vaan keskittyisin nauttimaan ruuasta. Hätätilanteessa e-kirja onneksi sopii myös haarukan kaveriksi, sillä lukemiseen ei tarvita käsiä: kirja pysyy aina oikean sivun kohdalta auki.

Ja senkin olen oppinut yksin syödessäni, että voin milloin tahansa kutsua ruokavieraan tai useampia, jos siltä tuntuu. En ole naapurustoni tai ystäväpiirini ainoa, joka syö yksin. Moni muukin kaipaa joskus ruokaseuraa!
Pilvikki Absetz,
PsT, terveyden edistämisen dosentti