Äitienpäivän aattona tyttäret kysyivät, mitä päivänsankari haluaisi hänelle juhlapäivänä tarjoiltavan. Kaikki oli kuulema mahdollista. Oih, heittäydyin sohvalle kokoamaan unelmieni ateriaa globaalilta reseptitarjottimelta. Alkupalaksi tietenkin sekoitus espanjalaisia tapaksia ja libanonilaisia mezejä: vaikkapa espanjalaista perunamunakasta seuranaan libanonilaisreseptien mukaan valmistettua munakoisotahnaa ja hummusta kasvisdipattavineen. Pääruokaa varten voisi napata kalareseptin italialaisesta tai aasialaisesta keittokirjasta. Molemmissa kulttuureissa osataan tehdä kevyempää kielenvievää, joten tilaa jää myös jälkiruoalle. Ja molemmissa osataan käyttää tuoreyrttejä. Raaka-aineiksi toivoisin tietysti lempikalojani kuhaa tai siikaa ja ehkäpä voisi kokeilla trendikkäitä villiyrttejä. Ketunleipää ovat juuri nyt metsät pullollaan. Aterian jälkeen viipale ranskalaista juustoa, vaikkapa hippiäisen nimeä kantavaa brietä ja tyrnihilloa. Aterian leipätarjonta tulisi tietenkin kotiseudultani: pohjalaista ohutta rieskaa ja juureen tehtyä ruisleipää. Entäs jälkiruoka? Sitä ei tarvitse edes miettiä: suomalaisia metsämarjoja, ihan missä muodossa tahansa. Juomapuolella olisin avoin yllätyksille, mutta ehdottomasti myös jääkylmää suomalaista kraanavettä. Pöytäseurakseni toivoisin afrikkalaista vieraanvaraisuutta ja brittiläistä huumoria. Vaikkapa Mma Ramotswen, jos hän naisten etsivätoimiston kiireiltään Botswanasta ehtisi. Ja tietysti Downton Abbeyn sarkastisen isoäidin Violet Crawleyn. Molempien kanssa voisi varmaan keskustella myös äitiydestä. Siitä kuinka lapset kasvattavat enemmän vanhempiaan kuin toisinpäin. Näiltä elämää kokeneilta naisilta saisimme viisauden murusia koko perhe. Onnittelulauluksi pyytäisin Oolannin sotaa. Siitä saisi samalla vieraiden kanssa jutunjuuren Suomen historiaan.

Kevään sankareiden juhla-aterioilla ruoan monista merkityksistä painottuvat erityisesti sosiaalinen ja emotionaalinen puoli. Elämänkaaren ruokamuistoista ne myös nousevat yleensä ensimmäisinä mieleen; ketä istui pöydässä ja millainen tunnelma oli. Molempien osuessa kohdalleen ruoka kuin ruoka maistuu taivaalliselta. Lapsuuteni äitienpäiviin kuului perinteinen eväsretki läheiselle Myllykoskelle, joka vuosien kertyessä on kutistunut puroksi. Evääksi syötiin rieskavoileipiä ja samalla bongattiin kevään ensimmäisiä leskenlehtiä kosken partaalla. Missään muualla ei ohrarieska ole maistunut yhtä hyvältä.

Ruoalla on keskeinen rooli sosiaalisissa suhteissa; sen avulla voi jäyhempikin juhlien emäntä tai isäntä osoittaa sanatonta läheisyyttä ja hyväksyntää. Juhlatarjottavilla on vahva kulttuurinen perusta, mutta ruokakulttuuri on kuitenkin jatkuvassa muutoksessa. Niinpä juhlatarjottavienkin valinnassa vuoropuhelua käyvät perinteet ja uutuudet. Juhlien sankari voi myös tuoda omaa persoonaansa esille tarjottavien kautta. Tosin nuoren ensimmäinen vastaus juhlien ruokatoiveista saattaa olla: ”ihassama”. Sillä on kuitenkin käänteismerkitys, kuten teinien useimmilla kommenteilla.

Mutta takaisin äitienpäivään. Kaksi innokasta silmäparia odotti vastaustani, enkä halunnut tuhota niiden innostunutta pilkettä kohtuuttomilla odotuksilla. Sellainen tappaa juhlamielen heti alkuunsa. Ilmoitin minulle kelpaavan mitä tahansa rakkaudella valmistettua. Niin kuin suurimmalle osalle maailman äideistä. Tytärten mielestä se oli tietenkin hankala vastaus, vähän niin kuin ”ihassama”. Mutta onneksi olin sattunut aiemmin samalla viikolla mainostamaan entisen opiskelijani lähettämää raparperireseptiä. Muljauttelin siis silmiäni merkitsevästi takapihan raparperien suuntaan.

Äitienpäivän iltana söimme Saaran raparperikakkua. Vaatimattoman näköistä, mutta suussa sulavaa. Keittiön tasot pursusivat kokkien uurastuksen jäljiltä, mutta suljin niiltä silmäni. Ehkä sittenkin lisäisin unelma-ateriani jälkiruoalle myös raparperia. Tuota vaatimatonta, halpaa ja helppohoitoista alkukevään herkkua, joka ei lupaa liikoja ja juuri siksi kirpeänmakeana yllättää. Pöytäseurani suhteen olin äitienpäivänä onnekas; perheaterialla se on aina parasta mahdollista! Mutta Oolannin sotaa eivät mokomat laulaneet.

Raparperikakku
(pieni, isoa varten tuplaa taikina ja käytä suurempaa vuokaa)

100 g huoneenlämpöistä voita
1 dl sokeria
2 kananmunaa
2 dl vehnäjauhoja
1 tl leivinjauhetta

Raparperikompotti
175 g raparperia paloiteltuna
0,5 dl fariinisokeria
25 g voita

Lämmitä uuni 175 asteeseen. Voitele ja jauhota sopivankokoinen vuoka (itse käytin halkaisijaltaan noin 20-senttistä, alaspäin hiukan kapenevaa matalahkoa lasivuokaa). Pane kompotin ainekset pieneen kattilaan tai kasariin, kiehauta ne ja anna hautua vajaat viitisen minuuttia tai vähän yli, mutta älä anna raparperien pehmetä paljonkaan.

Vaahdota voi ja sokeri sähkövatkaimella. Malta vatkata riittävän kauan, kunnes vaahto on aivan vaaleaa ja kuohkeaa. Vatkaa kananmunat yksitellen vaahdon joukkoon. Yhdistä kuivat aineet ja sihtaa ne vaahtoon. Nostele sekaisin kaapimella. Sekoita joukkoon raparperikompotti. Älä säikähdä, taikina on melkoista litkua tässä vaiheessa. Kaada taikina vuokaan ja paista sitä noin 40 minuuttia. Kokeile kypsyyttä esim. syömäpuikolla kakun keskellä. Anna kypsän kakun vetäytyä vuoassaan ainakin vartti ja kumoa se sitten lautaselle. Leikkaa kakusta iso pala ja syö se. Leikkaa toinen iso pala ja syö sekin. Pane kakku äkkiä piiloon, jottei kukaan muu pääse syömään sitä.

Resepti löytyy osoitteesta http://mutsinmurkina.blogspot.fi/2011/06/raparperikakku.html

——————————————————————————————–

Maijaliisa Erkkola
FT, dosentti, yliopistonlehtori
Elintarvike- ja ympäristötieteiden laitos/Ravitsemustiede, Helsingin yliopisto