Luin loppiaisena päivän lehteä (HS 6.1.2015). Pääkirjoituksessa muistutettiin ”todellisista” ravitsemusongelmista aliravitsemuksesta ja hivenaineiden puutoksesta. Osa näkee maailmalla nälkää, osalla energian saanti on riittävää, mutta ravinto on liian yksipuolista. Ilahduin – hienoa, että ravitsemuskeskusteluun saadaan hieman perspektiiviä. Mutta sitten viereisen sivun kolumnissa pohdittiin terveyshysteriaa – puuh, takaisin vanhoille urille.

Kulttuurisivuilla kolahti. Ortodoksipiispa Arseni pohti syntiä Serlachiuksen taidenäyttelyn innoittamana.

Jutun toimittaja nosti foodie-ilmiön mässäilyn nykypäivän synnin ilmentymänä. Foodiet ovat ruokabloggareita, jotka matkustavat suihkareilla maailman parhaisiin ravintoloihin ja kertovat sen kaikille kuvin ja sanoin. He hakevat elämystä, täydellistä nautintoa eivätkä välitä kustannuksista tai ympäristöhaitoista.

Suomessa ei ilmiö ole kuin blogeista luettavissa, ainakaan itse en ole törmännyt suomalaisiin, jotka kehuvat satojen eurojen illallisilla ja kylpevät samppanjassa. Mutta ruokahifistelyä kyllä näkyy – sitä on sosiaalinen media pullollaan. Jos hifistely on itsensä nostamista muiden yläpuolelle, tarkoituksena korostaa omaa erinomaisuuttaan, kuten foodie-ilmiössä, yhdyn toimittajan analyysiin. Jos hifistely johtaa turhaan ruokahävikkiin, pidän sitä syntinä, vaikken kirkonmies olekaan.

Mitä minä ruokahifistelyllä ymmärrän? Se on laadukkaita raaka-aineita, uusia reseptejä, hienoja välineitä: ruoan arvostusta, yhdessä tekemistä, oman osaamisen haastamista tai uusiin makuihin tutustumista. Välillä välineurheilua muistuttavaa hyvän mielen kiireetöntä tekemistä.

Ruokakulttuuri, aika ja paikka määrittävät hifistelyä: tagine-pata on joka kodin esine Marokossa, Suomessa sen ostaminen voisi olla hifistelyä. Mustikat ja puolukat ovat hifistelyä Japanissa mutta meillä saatetaan hamuta perulaista kvinoaa tai krokotiilinlihaa. Kaasupullollinen liesi omakotitalossa voisi olla hifistelyä, mutta kaasuputkella varustellussa kerrostaloasunnossa edullinen vaihtoehto.

Meillä on Suomessa monella varaa hifistellä, monella ei. Harvalla on kuitenkaan aikaa siihen kuin vapaalla, sillä arjessa suomalaiset ovat samojen kiirevalintojen edessä. Kaikilla ei ole mahdollisuutta samoihin valintoihin, mutta vertailuissa suomalaiset laittavat keskieurooppalaista asukasta vähemmän euroja ruokaan. Kertooko se ruoan arvostuksesta, keittiökulttuurista vai tiukasta taloudenpidosta?

Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus (nyk. Luonnonvarakeskus) tutki viime vuonna, miten tuloerot talouksissa vaikuttavat ruokaeroihin ravitsemuksellisista ja ympäristönäkökulmista. Tiivistetty yhteenveto oli, että pienempituloiset syövät epäterveellisemmin mutta ympäristöystävällisemmin kuin parempituloiset. Heidän lautaselle kun ei lennätetä ananaskirsikoita lämmitetyissä pikkuhäkeissä vaan pataan silputaan kotimaista sipulia. Parempituloiset tekevät itselleen terveellisempiä valintoja, joten näiden kulttuurien soisi lähentyvän monessakin mielessä.

Hifistellä voi krokotiilikeiton sijaan yhtä hyvin keitetyllä perunalla: uudella, maukkaalla, tuoreella, läheltä nostetulla, silti kilohinnaltaan edullisella perunalla, jonka keittämiseen käytetään vettä ja suolaa ja mökkiliesi kelpaa. Ruokahifistely on tuonut monia aikaa vaativia ruoanvalmistustapoja, unohdettuja ruhonosia sekä juureksia nuorten ja keski-ikäisten keittiöihin. Se on innostanut viljelemään itse yrttejä tai pientä kasvipalstaa – ja kun on kohdannut omat nuupahtaneet basilikat ja kitukasvuiset porkkanat, alkaa arvostaa uudella tavalla osaamista, jota ruoan tuottamiseen vaaditaan.

Heräsikö sinulla mietteitä aiheesta?

Maukasta alkanutta ruokavuotta!

 

Maija Soljanlahti, Viestintäpäällikkö, ETM

Agronomiliitto