Suomalaisille on tuttua samoilla luonnonhelmassa marjoja ja sieniä keräillen, ja laittaa niistä monenmoisia herkkuja. Luonnonantimista hieman unohdettujen joukkoon lukeutuvat syötävät luonnonvaraiset villiyrtit ja –vihannekset, joiden suosio on kuitenkin viime vuosina ollut ilahduttavassa kasvussa. Ja hetken kun katselee ympärilleen, niin voikin todeta, että luonto lähes pursuaa herkullisia syötäviä kasveja! Alkukesä on villiyrttien kannalta sesonkiaikaa.

Ravitsemustieteen opiskelija Vesa Lapinkero on ollut jo pitkään kiinnostunut villiyrteistä.

– Vanhempani keräilivät muutamia kasveja jo silloin, kun olin lapsi, siis kauan ennen kuin villivihanneksista tuli trendi-ilmiö. Näin tietty valmius ja osaaminen villikasvien käyttöön tuli minulle jo kotoa, ja olen niistä aina tykännyt. Kuitenkin laajempi herääminen minullekin tuli superfood-ilmiön myötä, joka nosti monet Suomen luonnosta saatavat villiyrtit ja -vihannekset, marjat, sienet yms. suoranaiseksi trendiksi. Tästä minun oli helppo jatkaa, ja nykyään pyrin laajentamaan lajivalikoimaa aina hieman joka vuosi, Lapinkero kertoo.

Kaikki luonnosta peräisin oleva ei ole hyvänmakuista eikä edes turvallista, jotkin kasvit voivat olla hyvinkin myrkyllisiä. Poimijan täytyy siis tunnistaa poimittavansa.

– Tunnistamiseen pätee samat asia, kuin minkä tahansa kasvin tunnistamiseen. Se vaatii opettelua ja ehkä kokeneemman opastusta, jos ei ole tottunut tunnistamaan kasveja. Joskus on vaarana, että sekoittaa kasvin johonkin myrkylliseen samannäköiseen lajiin, joten näköislajitkin on hyvä noteerata, neuvoo Lapinkero.

Myös keruupaikalla ja –ajalla on väliä, kasveilla on sesonkinsa. Vihanneksina syötävät lehdet kannattaa kerätä nuorina ja ennen kuin kasvi ehtii kukkia, kun taas yrttijuomissa käytettävien versojen ja lehtien on parasta antaa kehittyä valmiiksi.

– Villivihannesten kausi alkaa, kun maa alkaa viheriöidä ja jatkunee melko pitkään loppukesälle ja jopa syksyyn asti. Tosin kerättävät kasvit ja kasvinosat vaihtuvat ajankohdan mukaan, mutta jos osaa kerätä riittävän monia lajeja, saa syötävää luonnosta varsin pitkältä ajaltakin. Paras aika tietty lienee kevät ja alkukesä.

Lapinkero kerää suuren osan käyttämistään villivihanneksista Helsingin Viikin niittyalueilta. Marttojen Kuuden yrtin kimara –luonnonyrttioppaassa neuvotaan, ettei syötäviä kasveja kannata kerätä teiden varsilta, asutuskeskuksista tai teollisuuslaitosten ja lämpökeskusten läheltä. Lähimmän tien ja keruupaikan välillä olisi syytä olla ainakin 50-100 metriä välimatkaa. Villivihanneksia kerätessä tulee pitää mielessä myös kerääjän vastuu; vaikka jokamiehenoikeudet sallivatkin ruohovartisten kasvien keräämisen ilman apuvälineitä omaan käyttöön melko vapaasti, ei kasveja saa repiä juurineen tai rönsyineen, poimia kaikkia kasvuston lehtiä tai muutenkaan vaarantaa kasvin esiintymistä keruualueella. Jotkin kasvilajit voivat olla myös rauhoitettuja tai muuten harvinaisia, jolloin ne tulee jättää poimimatta.

Mitä kasveja luontoretkellä sitten kannattaisi koriinsa kerätä? Syötäviä kasveja on niin runsaasti, että herkkusuulle voi tulla valinnan vaikeus. Aloittelevan villiyrttikeräilijän kannattaa aloittaa muutamasta helposti tunnistettavasta kasvista. Hyviä vaihtoehtoja voisivat olla vaikkapa voikukka, nokkonen ja ketunleipä, joiden kaikkien sesonki alkaa jo heti loppukeväällä. Kannattaa kuitenkin rohkeasti kokeilla vähän erikoisempiakin kasveja, kunhan vaan tietää mitä kerää.

– Lempparini taitaa olla peltokanankaali, joka on myös ensimmäisiä lapsena oppimiani villivihanneksia. Harmillisesti se usein kasvaa tienpientareilla tai paikoilla, joista ei välttämättä viitsi kerätä mitään syötäväksi. Salaattivihanneksena se on ihan paras, tosin voimakkaan makuinen. Toinen on voikukka, lähinnä lehti, Lapinkero kertoo omista suosikeistaan.

Monia villiyrttejä ja –vihanneksia voi käyttää ihan sellaisenaan ja raakana, mutta kasveista voi loihtia myös mitä maukkaimpia herkkuja.

– Pääasiassa käytän niitä raakana. Teeaineksia en ole toistaiseksi juuri kerännyt, lukuun ottamatta pakurikääpää. Olen aiemmalta koulutukseltani improvisoiva muusikko ja sama asenne tekemiseen näkyy myös ruoanlaitossa: alussa en tiedä, mikä on lopputulos. Salaatteja ja pirtelöitä minulta syntyy eniten. Toki joku nokkonen on hirveän hyvä vaikka munakkaassa! Jos olisi aikaa enemmän harrastaa ja olisi Viikkiä paremmat keruumaisemat, haluaisin säilöä niitä enemmän esim. kuivaamalla, pakastamalla tai hapattamalla. Villikasvien makumaailma on paljon voimakkaampi kuin perus salaattivihannesten ja vaatinee totuttelua. Mutta nykyään en toisaalta edes viitsi ostaa esim. jäävuorisalaattia, koska siinä ei mielestäni ole mitään makua. Olen hemmotellut itseni pilalle!

Villivihannekset ovat ilmaisia ja täynnä ravinteita, ne tuovat ruokavalioon uusia mielenkiintoisia makuja ja niiden keräämisestä voi tehdä hauskan retken koko perheelle. Rohkeasti siis kokeilemaan näitä luonnon omia herkkuja! Tässä yksi helppo resepti kokeiltavaksi Marttojen luonnonyrttioppaasta:

Keväinen voikukkasalaatti

½ l nuoria voikukanlehtiä
lohko amerikansalaattia
2 appelsiinia tai 1 greippi
2 pientä punasipulia tai 1 keltasipuli

Kastike:

1 appelsiinin mehu
½ sitruunan mehu
1 hienonnettu valkosipulinkynsi
ripaus suolaa ja valkopippuria
1 tl hunajaa

Valitse salaattiin mahdollisimman nuoria ja varjossa kasvaneita voikukan lehtiä. Ne ovat pehmeämmän makuisia kuin vanhat lehdet.

Huuhtele lehdet ja taputtele kuivaksi talouspaperilla tai pyyheliinalla. Voit myös poistaa kitkerää maitiaisnestettä sisältävän keskiruodin. Silppua lehtiä jonkin verran tai käytä ne kokonaisina.

Leikkaa salaatti karkeaksi rouheeksi. Kuori appelsiinit ja paloittele hedelmäliha. Suikaloi sipulit. Laita ainekset salaattikulhoon.

Sekoita appelsiinin ja sitruunan mehujen joukkoon mausteet ja hunaja. Kaada kastike salaatin päälle. Anna vetäytyä ainakin puoli tuntia ennen tarjoilua.